Homma meni jotenki näin: Tiesin jo viime viikolla, että tänään se loppuu. Jalassa ei ollut tuntunut kipuja enää vähään aikaan, vaikka olin antanut runtua sille hiihtämällä oikein kunnolla, ja käyny jo kävelylläkin vähän reippaammalla syötöllä. Kaikki harjoitteetkin sujuivat jo varsin hyvin, ja niitä on kyllä tullut kieltämättä tehtyäkin. Kotiväki on ollut lujilla joutuessaan katselemaan askelharjoitteitani, kyökkästessäni kämppää ympäri ja sutiessani laminaattien lukkopontteja irti. Vaikka juoksukollegat ovatkin sanoneet, että olen tosi hienosti ja kärsivällisesti jaksanut ottaa tämän telakka-ajan, niin itse en voi sanoa ihan samaa. Välillä on ollut mieli kyllä sysimusta ja apea ja kiukkuinen.
Eilen oli sitten päivällä taas käynti fyssarilla, ja niinhän se kävi kuten uumoilinkin, että lupa tuli alkaa kokeilemaan varovasti lyhyttä matkaa! Asenneltiin vielä vähän kiilaa ykköspäkiän alle, että pronaatioon romahtaminen estyisi. Jo pois lähtiessä ja autoon noustessa pääsi aivan hullut helepotuksen räkänaurut, johon ei meinannut loppua tulla millään. :)
Loppu työpäivä menikin sitten tosi hitaasti, kun odotti vaan iltaa, ja juoksemaan pääsemistä. No viimein sekin sitten päättyi, joten äkkiä kotiin ja mukelot harrastuksiin, ja sitten oli "mun aikani". En edes mammalle maininnut, että lähden käymään juoksemassa. Puin vaan äkkiä juoksukamppeet ja pölyttyneen KPK-pipon, ja äkkiä ulos. Pistin Ensiferumin tuuttaamaan kuulokkeista oikein ISOLLA, ja lähdin kävelemään sitä niin tuttua lenkkireittiä pitkin. Pari kertaa tais joutua vähä nielaisemaanki siinä, ja kylmät väreet hiippaili pitkin selkää, vitsi kohta mennään! Sykärikin näytti jo sellaisia lukemia, niinku lähtöviivalla seisottaisiin.
Sitte n. kilsan jälkeen kuulokkeet pois. Nyt mie lähen, ei vielä, kohta, no nyyyyt. Lähdin juoksemaan hitaasti menemään, kohta varmaan alkaa sattua taas jalkaan. Ei vieläkään?? Vit** se ei tuu kipeeksi!! Ja niin minä juoksin 3km KIVUTONTA juoksua! Sitte äkkiä kotia varastoon yksin piiloon uhoamaan, pullistelemaan ja pyyhkäsemään pois silmäkulmaan ehtinyt hikipisara. Jiihaa! R.I.P. juoksutelakka! Lepäileppä rauhassa syvällä siellä missä ei tarvita aurinkorasvan suojakertoimia, ja pysy pois meikäläisen tomumajasta. Nyt pitäisi jonkun takoa kuitenkin tuonne mun vitipäähän, mitä tarkoittaa MALTILLISESTI. Huomenna ei siis oo vielä ohjelmassa sitä +30km lenkkiä, kenialais-tyrvänäläistyyppisillä loppunosteluilla maustettuna, niin kovaa kun niitä jo kaipaanki. Niitten aika tulee sitte myöhemmin. Nyt hiihdetään vielä pääasiassa, niin kauan kun kelejä siihen riittää, mutta hölökällä aletaan käymään kylkiäisiksi siihen, ja kuulostellaan jalkaa, ja sitte aletaan antaan sille maileja kunnolla kun se kestää sen. Aika tajuttoman iloinen ja onnellinen olo on nyt, näkyy varmaan kuvastakin. :)
