Tallinna. Tänne päätettiin lähteä jo yli vuosi sitten juoksemaan.
Vaihtoehtona mietittiin myös Tukholmaa, mutta lopulta valinta kääntyi tänne,
että ehdittäisiin sitten treenata itsemme kuntoon, ja kun oma ”kotikisa”
Terwamaraton osui lähes samaan ajankohtaan Tukholman kanssa. Niin mukava kun
olikin onnistua jo keväällä Terwalla, niin kyllä se kuitenkin tämä
Tallinna-maraton oli se minun ”the Kisa”, johon kunto olisi tarkoitus saada
sitten parraimmilleen, ja jota varten tässä on treenattu, ja joka tässä on
mielessä jo kauan aikaa pyörinyt. Hyvin sujuneen talven ja kevään jälkeen
alkoivat kuitenkin kantapäävaivat, jotka kärjistyivät pahimmillaan parin viikon
täyteen juoksutaukoon. Pyöräily onnistui kuitenkin vaivattomasti, ja niinpä
kävinkin jytyyttelemässä pyörällä monen tunnin lenkkejä, pitääkseni peruskuntoa
yllä. Juoksuvauhdin katoaminen realisoitui kuitenkin katkerasti Kempeleen
maratonin puolikkaalla, kun laahustin maaliin yli seitsemän minuuttia kevään
puolikkaan ajasta jääneenä, jalka romuna ja mieli sysimustana. Olin varma, että
turha tuonne Tallinnaan on edes lähteä juoksemaan, lähempä sinne vaan sitte
Suomi-turistiksi, kerta viikonloppuvapaa-anomus oli jo aikaisemmin tullut
hyväksyttynä takaisin, tai korkeintaan homma menisi läpijuoksuksi. Jotain
ihmeellistä siellä Kempeleessä kuitenkin tapahtui. Jo loppuviikosta lenkillä
käydessäni huomasin, että perkama ku juokseminen tuntuukin nyt helpolta ja
hyvältä. Jalkakaan ei pahemmin vaivannut enää. Homma tuntui vaan paranevan
seuraavillakin lenkeillä, sykkeet ei nousseet oikein mihinkään vaikka lykkäs
vauhtiakin enempi koneeseen, ja homma tuntui helpolta. Näinpä itseluottamuskin
alkoi sitten palailemaan, kyllä tässä taidetaan sitteki käydä vielä laittamassa
”All in” tuolla, ja katotaan mitä tästä tulee. Sainkin tehtyä siinä muutaman
hyvän määräviikon siihen alle, ja juostua muutaman tärkeän pitkiksen.
Kisafiilis ja hirinä alkoi nousta kovasti, ja viimeisellä viikolla tulikin
mieleen jo Tuntemattoman sotilaan sotamies Salon sanat, ”pohojanmaan poikia on
pitäny sitoa puuhun kiinni, etteivät lähe ennen aikojaan liikkeelle” ;)
Nämä oli siis pelimerkit, millä liikkeelle lähdettiin, ja
käänsinkin jo perjantaina puolilta päivin auton keulan etelä-pohjanmaata kohden,
ja ajelin tutorini ja mentorini Harrin luokse, josta jatkettaisiin sitten
seuraavana aamuna pelipaikoille. Perille päästyäni käytiin siinä heti vielä
viimeiset hölkät tekemässä. Tankattua oli tullut, jonka huomasi kyllä olossa
sitten. Hyvä homma, se kyllä asettuu ja laskeutuu sitten tästä vielä
sunnuntaille. Lauantaina kun päästiin kohteeseen, lähdettiin siinä piakkoin
hakemaan aineistoja kisainfosta, ja tutustumaan vähän reittiin ja paikkoihin.
Paikalla olikin jo runsaasti porukkaa ja tohinat päällä.
Seuraavana aamuna sitten heti aikaisin aamupalalle. Startti oli
siis jo yhdeksältä, joten olinkin heti jo kuuden jälkeen aamupalapöydässä, että
ehtisi syödä vähän reippaammin, ja ruoka ehtisi laskeutua. Tästä sitten
hotellihuoneeseen, juoksukamppeet niskaan ja ulos verkkalenkkiä tekemään. Ilma
oli vielä aika raitis aamusta, hyvä homma tämäkin. Siitä sitten
lähtöalueelle ja lähtökarsinaan odottelemaan lähtölaukausta.
Lähtö tapahtui siitä Pärnun maantieltä, joten baana oli tosi
leveä, ja pääsikin heti juoksemaan ihan hyvää ja omaa vauhtia. Tie vietti
alussa alamäkeen, joten vauhtikin tuppasi nousemaan, myös alun innostuksen ja
porukoitten kannustuksen ansiosta, vaikka koitin sitä hillitäkkin. Kahden
kilometrin kohdalla vilkaisin vasta eka kerran kelloa, ja se näytti 9:30
kulunutta aikaa. Ihan hyvä siis, ei liian lujaa lähtenyt. Ihmettelin kuitenkin,
kun 3:30 jänikset laputtelivat edellä menemään ja tuntuivat jättävän vaan.
Menkääpä vaan, tuohon en mukaan lähde, vaan katellaan tuo homma kuntoon sitten
myöhemmin. Siinä n. 6km kohdalla nämä alkoivatkin sitten himmailemaan vauhtiaan,
ja sainkin ohitettua tämän ryhmän piakkoin. Reitin varrella oli paljon porukkaa
kannustamassa ja bändejä soittamassa puistoissa. Oli mahtava fiilis juosta kun
porukka kannusti nimellä huutaen. Eka puolikas sujuikin oikein helposti aikaan
1:42:05. Kovasti olis tehnyt mieli laittaa lisää vauhtiakin, mutta hoin
itselleni niitä hierojani sanoja, ”hillitse itsesi sinne n. 35km asti, sitten
laput auki, sitten annat sen tunteen viedä ja rallattelet maaliin”. Hieman
kuitenkin vauhtia tuli lisättyä siinä toisen kierroksen alussa. Vanhaan
kaupunkiin oli saapunut eka kiekan aikana lisää porukkaa teiden varsille, ja
kannustus oli kyllä kerrassaan hienoa. N. 24-35km välin juoksin erään
suomalaisen kanssa samaa matkaa, ja muutama sana siinä vaihdettiinkin. Jossain
30km jälkeen alkoi tuntua kuitenkin takareidessä krampin oireita, ja jouduin
hieman hiljentämään vauhtia, ettei vaan ottais ohraleipä tässä hommassa. Matkan
varrella oli kuitenkin Ice Powerin huoltopisteitä, jossa tyypit suihkautteli
Ice Poweria jalkoihin. Pyysinkin itsellenikin sitten takareisiin ja pohkeisiin
muutamat suihkaukset, ja krampin oireet häipyivät. Sitten se 35km kyltti. Nyt
saa siis latoa loppuun asti niin paljo ku koneesta lähtee. Nyt siis laput pois silmiltä
ja annoin sen tunteen viedä. Mietin siinä samalla kulunutta taivalta tänne, kaikkia
mukavia treenejä, pitkiksiä, vauhtiraastoja, aamulenkkejä, pitkiä hiihto-
ja pyörälenkkejä, hölkkäreissua Rukalla jne jne. Vaikka se on klisee, että se
maraton on vaan se kirsikka kakun päällä, ja että tärkeintä on se matka sinne,
se pitää niin paikkansa! Kohta alkoi jo vanha kaupunkikin lähestymään, aateri,
ooppa jonnai! Lopun mukulakiviosuudella ei enää tahtonut oikein paketti pysyä
kasassa, ja pientä kanttaamistakin niihin ylämäkiin tuli. Tuntui hyvälle, että
maali on jo niin lähellä, ei enää oikein paukkuja tässä oo. Samalla tunsin myös
outoa haikeutta, minun Tallinna-projektini tulisi kohta päätökseensä.
Maalisuora ja vielä kiriä piti koittaa, mutta ei tuo nyt enää oikein lähtenyt,
kuitenkin piti tuuletukset heittää, kellossa 3:26:19, ja oma uus enkka! Olen
miettinyt, että tuleekohan se ekan maratonin jälkeinen fiilis enää koskaan
uudelleen. Tällä kertaa tunnemyrsky iski jostain syystä kuitenkin vielä
voimakkaampana kuin silloin eka kerralla. Voi vitsi mie osasin sitteki! Mun
jalka kesti sitteki juosta tän! Kunto löyty sitteki vielä uudestaan! Oliki
viisainta keräillä siinä juotavat kouraan, ja painua hetkeksi omiin oloihin
suorittamaan omat keräilyerät..
 |
| n. 41,5km kohdalla menossa. |
Olen joskus ajatellut, että sitten kun menen alle 3:30 maran, niin
sitten vois lopettaa niitten juoksemisen. Nyt minun päälle sais kaataa tervaa ja
höyheniä, että oon tuommoisia ajatuksia joskus mieleeni päästänyt. J Ei
niinku tulis mieleenkään, kaikenlaisia ajatuksia ja kujjeiluja tässä on jo
ehtiny tulla ens kesää varten mieleen... Tälle syksyä ei varmaan tartte laittaa
enää kuitenkaan lappua rintaan, vaan voi tässä alkaa nyt ylimenokautta
viettämään, käydä välillä hölkälläki, pelailla sählyä ja käydä puntilla. Sitten
tuossa lokakuun puolella jos alkais palailla pikkuhiljaa takaisin sinne
leimikon laitaan. Maraennätys parani tänä vuonna yli 32 minuuttia ja
puolikkaanki 11 minuuttia, joten pitää olla aika tyytyväinen, en ois ikinä uskonut
että näin vois käydä. Pitääkin antaa iso kiitos tästä juoksukavereilleni Jukalle ja Jounille,
muistan ku pojat sanoi joskus talvella, että voisitpa tuota tuommoisia aikoja
sitte vaikka kesällä juostakki. En uskonut vielä tuohon silloin itse, mutta ajatus
jäi kytemään jonnekkin otsalohkoihin… Tärkeä tekijä tälle onnistumiselle oli
viime talven pitkä ja onnistunut PK-kausi. Sain olla terveenä ja tehdä paljon
määrää. Välillä tuli lähdettyä lenkille myös silloin, kun ei olis niin
huvittanutkaan, mutta enpä muista että kovin usein olis harmittanut, että tulipas
tuo nyt taas käytyä. Joten pitää sanoa kaikille itsensä epäilijöille, se
karkkipäivä tulee kyllä aivan varmasti sieltä vielä, kun viittii vaan käydä
niitä lenkkitossuja ulkoiluttamassa! Ja näinhän myö tehhään jatkossakin! J Kiitos
jos jaksoit lukea tänne asti.
Ja taival jatkuu…
Timo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti