torstai 29. tammikuuta 2015

SEB Tallinn Marathon, 14.9.2015

Vähä vanhaa rapsaa tänne talteen. :)



Tallinna. Tänne päätettiin lähteä jo yli vuosi sitten juoksemaan. Vaihtoehtona mietittiin myös Tukholmaa, mutta lopulta valinta kääntyi tänne, että ehdittäisiin sitten treenata itsemme kuntoon, ja kun oma ”kotikisa” Terwamaraton osui lähes samaan ajankohtaan Tukholman kanssa. Niin mukava kun olikin onnistua jo keväällä Terwalla, niin kyllä se kuitenkin tämä Tallinna-maraton oli se minun ”the Kisa”, johon kunto olisi tarkoitus saada sitten parraimmilleen, ja jota varten tässä on treenattu, ja joka tässä on mielessä jo kauan aikaa pyörinyt. Hyvin sujuneen talven ja kevään jälkeen alkoivat kuitenkin kantapäävaivat, jotka kärjistyivät pahimmillaan parin viikon täyteen juoksutaukoon. Pyöräily onnistui kuitenkin vaivattomasti, ja niinpä kävinkin jytyyttelemässä pyörällä monen tunnin lenkkejä, pitääkseni peruskuntoa yllä. Juoksuvauhdin katoaminen realisoitui kuitenkin katkerasti Kempeleen maratonin puolikkaalla, kun laahustin maaliin yli seitsemän minuuttia kevään puolikkaan ajasta jääneenä, jalka romuna ja mieli sysimustana. Olin varma, että turha tuonne Tallinnaan on edes lähteä juoksemaan, lähempä sinne vaan sitte Suomi-turistiksi, kerta viikonloppuvapaa-anomus oli jo aikaisemmin tullut hyväksyttynä takaisin, tai korkeintaan homma menisi läpijuoksuksi. Jotain ihmeellistä siellä Kempeleessä kuitenkin tapahtui. Jo loppuviikosta lenkillä käydessäni huomasin, että perkama ku juokseminen tuntuukin nyt helpolta ja hyvältä. Jalkakaan ei pahemmin vaivannut enää. Homma tuntui vaan paranevan seuraavillakin lenkeillä, sykkeet ei nousseet oikein mihinkään vaikka lykkäs vauhtiakin enempi koneeseen, ja homma tuntui helpolta. Näinpä itseluottamuskin alkoi sitten palailemaan, kyllä tässä taidetaan sitteki käydä vielä laittamassa ”All in” tuolla, ja katotaan mitä tästä tulee. Sainkin tehtyä siinä muutaman hyvän määräviikon siihen alle, ja juostua muutaman tärkeän pitkiksen. Kisafiilis ja hirinä alkoi nousta kovasti, ja viimeisellä viikolla tulikin mieleen jo Tuntemattoman sotilaan sotamies Salon sanat, ”pohojanmaan poikia on pitäny sitoa puuhun kiinni, etteivät lähe ennen aikojaan liikkeelle” ;) 

Nämä oli siis pelimerkit, millä liikkeelle lähdettiin, ja käänsinkin jo perjantaina puolilta päivin auton keulan etelä-pohjanmaata kohden, ja ajelin tutorini ja mentorini Harrin luokse, josta jatkettaisiin sitten seuraavana aamuna pelipaikoille. Perille päästyäni käytiin siinä heti vielä viimeiset hölkät tekemässä. Tankattua oli tullut, jonka huomasi kyllä olossa sitten. Hyvä homma, se kyllä asettuu ja laskeutuu sitten tästä vielä sunnuntaille. Lauantaina kun päästiin kohteeseen, lähdettiin siinä piakkoin hakemaan aineistoja kisainfosta, ja tutustumaan vähän reittiin ja paikkoihin. Paikalla olikin jo runsaasti porukkaa ja tohinat päällä.

Seuraavana aamuna sitten heti aikaisin aamupalalle. Startti oli siis jo yhdeksältä, joten olinkin heti jo kuuden jälkeen aamupalapöydässä, että ehtisi syödä vähän reippaammin, ja ruoka ehtisi laskeutua. Tästä sitten hotellihuoneeseen, juoksukamppeet niskaan ja ulos verkkalenkkiä tekemään. Ilma oli vielä aika raitis aamusta, hyvä homma tämäkin. Siitä sitten lähtöalueelle ja lähtökarsinaan odottelemaan lähtölaukausta.

Lähtö tapahtui siitä Pärnun maantieltä, joten baana oli tosi leveä, ja pääsikin heti juoksemaan ihan hyvää ja omaa vauhtia. Tie vietti alussa alamäkeen, joten vauhtikin tuppasi nousemaan, myös alun innostuksen ja porukoitten kannustuksen ansiosta, vaikka koitin sitä hillitäkkin. Kahden kilometrin kohdalla vilkaisin vasta eka kerran kelloa, ja se näytti 9:30 kulunutta aikaa. Ihan hyvä siis, ei liian lujaa lähtenyt. Ihmettelin kuitenkin, kun 3:30 jänikset laputtelivat edellä menemään ja tuntuivat jättävän vaan. Menkääpä vaan, tuohon en mukaan lähde, vaan katellaan tuo homma kuntoon sitten myöhemmin. Siinä n. 6km kohdalla nämä alkoivatkin sitten himmailemaan vauhtiaan, ja sainkin ohitettua tämän ryhmän piakkoin. Reitin varrella oli paljon porukkaa kannustamassa ja bändejä soittamassa puistoissa. Oli mahtava fiilis juosta kun porukka kannusti nimellä huutaen. Eka puolikas sujuikin oikein helposti aikaan 1:42:05. Kovasti olis tehnyt mieli laittaa lisää vauhtiakin, mutta hoin itselleni niitä hierojani sanoja, ”hillitse itsesi sinne n. 35km asti, sitten laput auki, sitten annat sen tunteen viedä ja rallattelet maaliin”. Hieman kuitenkin vauhtia tuli lisättyä siinä toisen kierroksen alussa. Vanhaan kaupunkiin oli saapunut eka kiekan aikana lisää porukkaa teiden varsille, ja kannustus oli kyllä kerrassaan hienoa. N. 24-35km välin juoksin erään suomalaisen kanssa samaa matkaa, ja muutama sana siinä vaihdettiinkin. Jossain 30km jälkeen alkoi tuntua kuitenkin takareidessä krampin oireita, ja jouduin hieman hiljentämään vauhtia, ettei vaan ottais ohraleipä tässä hommassa. Matkan varrella oli kuitenkin Ice Powerin huoltopisteitä, jossa tyypit suihkautteli Ice Poweria jalkoihin. Pyysinkin itsellenikin sitten takareisiin ja pohkeisiin muutamat suihkaukset, ja krampin oireet häipyivät. Sitten se 35km kyltti. Nyt saa siis latoa loppuun asti niin paljo ku koneesta lähtee. Nyt siis laput pois silmiltä ja annoin sen tunteen viedä. Mietin siinä samalla kulunutta taivalta tänne, kaikkia mukavia treenejä, pitkiksiä, vauhtiraastoja, aamulenkkejä, pitkiä hiihto- ja pyörälenkkejä, hölkkäreissua Rukalla jne jne. Vaikka se on klisee, että se maraton on vaan se kirsikka kakun päällä, ja että tärkeintä on se matka sinne, se pitää niin paikkansa! Kohta alkoi jo vanha kaupunkikin lähestymään, aateri, ooppa jonnai! Lopun mukulakiviosuudella ei enää tahtonut oikein paketti pysyä kasassa, ja pientä kanttaamistakin niihin ylämäkiin tuli. Tuntui hyvälle, että maali on jo niin lähellä, ei enää oikein paukkuja tässä oo. Samalla tunsin myös outoa haikeutta, minun Tallinna-projektini tulisi kohta päätökseensä. Maalisuora ja vielä kiriä piti koittaa, mutta ei tuo nyt enää oikein lähtenyt, kuitenkin piti tuuletukset heittää, kellossa 3:26:19, ja oma uus enkka! Olen miettinyt, että tuleekohan se ekan maratonin jälkeinen fiilis enää koskaan uudelleen. Tällä kertaa tunnemyrsky iski jostain syystä kuitenkin vielä voimakkaampana kuin silloin eka kerralla. Voi vitsi mie osasin sitteki! Mun jalka kesti sitteki juosta tän! Kunto löyty sitteki vielä uudestaan! Oliki viisainta keräillä siinä juotavat kouraan, ja painua hetkeksi omiin oloihin suorittamaan omat keräilyerät..
n. 41,5km kohdalla menossa.

Olen joskus ajatellut, että sitten kun menen alle 3:30 maran, niin sitten vois lopettaa niitten juoksemisen. Nyt minun päälle sais kaataa tervaa ja höyheniä, että oon tuommoisia ajatuksia joskus mieleeni päästänyt. J Ei niinku tulis mieleenkään, kaikenlaisia ajatuksia ja kujjeiluja tässä on jo ehtiny tulla ens kesää varten mieleen... Tälle syksyä ei varmaan tartte laittaa enää kuitenkaan lappua rintaan, vaan voi tässä alkaa nyt ylimenokautta viettämään, käydä välillä hölkälläki, pelailla sählyä ja käydä puntilla. Sitten tuossa lokakuun puolella jos alkais palailla pikkuhiljaa takaisin sinne leimikon laitaan. Maraennätys parani tänä vuonna yli 32 minuuttia ja puolikkaanki 11 minuuttia, joten pitää olla aika tyytyväinen, en ois ikinä uskonut että näin vois käydä. Pitääkin antaa iso kiitos tästä juoksukavereilleni Jukalle ja Jounille, muistan ku pojat sanoi joskus talvella, että voisitpa tuota tuommoisia aikoja sitte vaikka kesällä juostakki. En uskonut vielä tuohon silloin itse, mutta ajatus jäi kytemään jonnekkin otsalohkoihin… Tärkeä tekijä tälle onnistumiselle oli viime talven pitkä ja onnistunut PK-kausi. Sain olla terveenä ja tehdä paljon määrää. Välillä tuli lähdettyä lenkille myös silloin, kun ei olis niin huvittanutkaan, mutta enpä muista että kovin usein olis harmittanut, että tulipas tuo nyt taas käytyä. Joten pitää sanoa kaikille itsensä epäilijöille, se karkkipäivä tulee kyllä aivan varmasti sieltä vielä, kun viittii vaan käydä niitä lenkkitossuja ulkoiluttamassa! Ja näinhän myö tehhään jatkossakin! J Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti.


Ja taival jatkuu…


Timo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti